Matkapäiväkirja 11-13.3.2016

Kirjoitin kolme matkapäiväkirjapostausta, jotka kertovat kuuden futisfanin kevätreissusta Saksaan. Tervetuloa mukaan virtuaalimatkalle.

Matsit:

11.3 FC St.Pauli – Paderborn 07 (liput 28 euroa N3-katsomo)

12.3 Hannover 96 – 1.FC Köln (liput 25 euroa W13-katsomo)

13.3 Borussia Dortmund – 1. FSV Mainz 05 (liput 17,70 euroa, katsomo 61)

Päiväkirjan ensimmäisen osan Hampurista löydät täältä ja Hannoverin kuulumiset puolestaan täältä.

Sunnuntai 13.3.2016

Kolmas päivä Saksan Hannoverissa valkenee ja fiilis on hyvä. Kerrankin sai nukkua hyvin, kun pahin sahaaja kuorsasi omassa lemmenpesässään. Iloksemme huomaamme aamupalalla, että aamiaispöydästä löytyy myös skumppapullo. No mikäs siinä, onhan niitä huonompiakin tapoja huuhtoa pekonit ja munakokkelit nassuun kuin skumppa. Vähän ehkä gaytä, mutta sitähän kuuden miehen futisreissu muutenkin on.

Ollaan lähdössä kohti Dortmundia ja tällä kertaa ei hommattu junalippuja etukäteen. Asemalla selviää, että olisi kannattanut, sillä ryhmälippujen hinnat on pompsahtanut 20 eurosta melkein 40 euroon naamaria kohti. Ei siinä muu auta kuin ostaa liput ja suunnata Lidlin kautta junaan. Mukaan tarttui tälläkin kertaa sopuhintainen (4 euroa) kermalikööri sekä pari bisseä.  Normi sunnuntai!

Junahommat toimii Saksassa kivasti ja kaikilla paitsi samassa vaunussa olijoilla oli kivaa. Ei hommat sentään lapasista lähtenyt, mutta ehkä desibelit nousi väkisinkin, kun ei ihan vierekkäisiä tontteja saatu ja kun ajatuksen tonavasta virtaa vain hyviä juttuja, niin pakkohan ne on ääneen kertoa.

Jos Hannoverissa huomasi, että on pelipäivä, niin samaa voi sanoa Dortmundistakin. Saavuttiin juna-asemalle yhden hujakoilla ja vaikka Borussia Dortmund – Mainz 05 peli alkaisi vasta 17:30, niin keltapaitaisia BVB -faneja oli joka puolella.

Olin varannut meille jälleen kaksi kolmen hengen huonetta, tällä kertaa Novun Unique-hotellista. Löydettiin reilun viiden minuutin päässä juna-asemasta sijaitseva hotelli iisisti ja astuttiin sisään. Jumalauta, ihan kun oisi tullut johonkin linnaan! Kattokruunut kimalsivat, suoraan oven edestä aukesi kolmikerroksiset jykevät portaat ja muutenkin kaikki oli vähän turhankin hienosti meidän näköisille jätkille. Pohdittiin siinä, että onkohan huoneissa kultaiset suihkut. Ei ollut. Ainakaan vessassa.

Päivän futisannos alkoi jo hotellilla, kun huoneessa kanavia selatessa huomattiin, että TV:stä tuli Regionalligan futista. Kyseessä siis Saksan neljäs sarjataso ja katsomossa tuhansia katsojia. Yhden huoneessa nautitun oluen jälkeen lähdettiin katsomaan miltä Dortmundin keskusta näyttää sunnuntaisin. Kaupungin pääostoskatu, Westenhellweg lähti kadun toiselta puolelta ja yhtä sun toista kauppaa, kauppakeskusta ja ravintolaa tuli vastaan. Kaikki tosin oli sunnuntaina kiinni, joten siirryttiin Haupbahnhoffin läheisyyteen, vetäistiin reissun ties kuinka monennet dönerit napaan ja lähdettiin suuntaamaan kohti Dortmundin 81 000 katsojaa vetävää legendaarista Signal Iduna Parkia. Stadikalle pääsee kätevästi U-bahnilla noin vartissa ja mestoilla oltiinkin hyvissä ajoin noin pari tuntia ennen matsin alkua.

Dortmundin matsit ovat järjestään loppuunmyytyjä ja lippujen saaminen kotipeleihin on välillä kiven takana. Toki lippuja saa aina, jos haluaa ostaa ViaGoGo:n tai vastaavan rahastusvälitysfirman kautta, mutta me ei moiseen paskaan sorruttu. Hommasin liput Mainzin vieraskiintiöstä hintaan 17,70 euroa kappale ja meidän mestat sijoittui päädyn seisomakatsomoon, josta olikin erittäin hyvät näkymät kentälle. Myös istumapaikkaliput olisi saanut 37-50 euron hintaan, mutta seisomakatsomossa on paras tunnelma, joten ei paljon tarvinnut asiaa miettiä.

Biergardenin kautta siirryttiin stadionin suojaan samalla hetkellä, kun vierasjoukkue Mainz saapui bussilla paikalle. Otettiin mestat seisomakatsomon puolivälistä ja fiilisteltiin stadionin täyttymistä. Maailmankuulu Die Gelbe Wand a.k.a ”Keltainen seinä” eli Dortmundin reilut 24 000 katsojaa vetävä päätykatsomo aukeni silmiemme edessä. Telkkarista sen kokoa on vaikea hahmottaa, mutta sen korkeus vastaa kuulemma noin 12.kerroksista kerrostaloa. Aivan tajuttoman kokoinen siis.

Mainzin ultrat saapuivat paikalle hieman meidän jälkeen, asensivat rummut kiinni capo-telineeseen ja jakoivat heilutuslippuja halukkaille. Mainzin kautta liput matsiin oli hommannut 4000 ihmistä, joten vierasedustus oli varsin iso, olkoonkin että osa heistä (me mukaanlukien) olivat varmasti neutraaleja futisromantikkoja, joille matsilipun saaminen vierasjoukkueen kautta oli helpompaa.

Dortmundin biisit soivat ja jengit tulivat lämmittelyyn. Tunnelma ei vielä noussut mitenkään isoksi, mutta ”Keltainen seinä” oli jo täynnä ja pientä laulun virittelyäkin kuului. Meininki parani heti lämmittelyn jälkeen, kun kokoonpanoja kuuluteltiin ja suorastaan räjähti, kun You’ll Never Walk Alone alkoi soimaan. Myös ennen Mainzin pelejä soitettavaa, maailman tunnetuinta futishymniä lauloi melko tarkasti 81 000 katsojaa stadionilla. Kaulaliinat nousivat ilmaan joka katsomossa ja kylmät väreet menivät kehon läpi. Nyt oltiin Saksan ja ehkä koko Euroopan tunnelmallisimmalla stadionilla.

Lähtökohdat otteluun olivat suotuisat. Dortmund oli sarjassa toisena, viiden pisteen päässä sarjakärki Bayern Münchenistä, joten heillä olisi vielä ohut sauma mestaruuteen, jos Bayern konttaisi. Mainz puolestana oli sarjassa hienosti viidentenä eli menossa Eurooppaliigan lohkovaiheeseen. Sijoilla 3-8 olevat joukkueet olivat kuitenkin kuuden pisteen sisällä, joten mitä tahansa voisi tapahtua loppukauden aikana.

Matsi alkoi ja Mainzin pieni faniporukka piti ihan hyvää meteliä, mutta ei voinut mitään kun Südtribüne aloitti mylvinnän. Dortmundilla oli huomattavasti enemmän lauluvarioita, kun taas Mainzin fanit paukuttivat samaa biisiä yli kymmenen minuuttia. Liput liehuivat molemmissa päädyissä ja tunnelma oli selkeästi koko reissun parasta.

Ensimmäisestä puoliajasta voisi sanoa, että Dortmund vei ja Mainz puolusti. Ensimmäinen maali nähtiin kuitenkin vasta 30.minuutin kohdalla, kun Gonzalo Castro syötti Marco Reusin puoliksi läpi ja Saksan maajoukkuestarba pisti pallon varmasti verkkoon. Ansaittu johto kotijoukkueelle. Tauolle 1-0 lukemista ja jannut bissen sekä välipalan hakuun. Dortmundin stadikalla maksuvälineenä käy yleisesti stadionkortti, mutta ainakin gästeblockin takana myös käteinen raha toimi näppärästi.

Toka puoliaika. Saavutaan reissun rookien eli kavereiden kesken mailapojan kanssa takaisin katsomoon, kun 47 minsaa on pelattu ja mennään alariviin Mainzin ultrien taakse. On ihan hiljaista. Kukaan ei laula. Myös Dortmundin Keltainen seinä on hiljaa, liput on kääritty ja rummut irroitettu. Stadionilla kuuluu vain puheensorina ja pelaajien huudot toisilleen. Joku yrittää viritellä kannustushuutoja sivukatsomosta, mutta Dortmundin fanit keskeyttävät ne vihellyksin. Mitä ihmettä täällä tapahtuu? Miten 81 000 katsojan stadion voi olla näin hiljaa? Kännykkään tulee tietoa, että stadionilla on katsomoon kuollut joku. Nyt ei lauleta, ei huudeta, tuijotellaan vaan peliä. Jalkapallo on yhdentekevää. Dortmund tekee 2-0, yleisö juhlii hillitysti eikä katsomoa huudateta pelaajien nimillä tai muilla keinoilla. Vaikka pelaajat eivät tapahtuneesta vielä mitään tiedäkään, he aistivat, että nyt ei ole kaikki kunnossa.

Myöhemmin kuullaan, että  80-vuotias henkilö on saanut sydänkohtauksen ja kuollut kesken pelin katsomoon. Jalkapalloromanttisesti ajateltuna paikkaan, jossa hän lienee istunut vuosikymmeniä, paikkaan joka saattaa olla hänelle se tärkein koko maailmassa. Molempien jengien fanit kunnioittavat vainajan muistoa. Vasta ottelun lopulla, 88 peliminuutin kohdalla meteli yltyy ja Keltainen seinä nostaa kaulaliinat pään päälle ja alkaa laulamaan You’ll Never Walk Alonea. Koko stadion nousee vieraskatsomoa myöten. Kaikki laulavat. Upea, aivan huikea hetki. Peli päättyy. Ihmiset taputtavat seisaaltaan.

When you walk through a storm, hold your head up high
And don’t be afraid of the dark
At the end of the storm, there’s a golden sky
And the sweet, silver song of a lark

Walk on through the wind
Walk on through the rain
Though your dreams be tossed and blown

Walk on, walk on
With hope in your heart
And you’ll never walk alone
You’ll never walk alone

Walk on, walk on
With hope in your heart
And you’ll never walk alone
You’ll never walk alone

Toinen uskomaton hetki tapahtuu matsin jälkeen. Kuuluttaja pyytää ihmisiä taputtamaan Mainzin kannattajille. Koko stadion kääntyy meihin päin ja antaa seisaaltaan suosionosoitukset siitä, että vierasfanit kunnioittivat tapahtunutta. Huh. Ei tälläisiä juttuja tule vastaan juuri koskaan.

Me jäätiin vielä katsomoon tuijottelemaan tyhjenevää stadikkaa ja sitten haettiin matkamuistoksi fanihuivit Dortmundin täpötäydestä kaupasta. Ostin huivin, jossa on You’ll Never Walk Alonen sanat, koska mitään muuta vaihtoehtoa ei tuollaisen kokemuksen jälkeen ollut.

Loppuillan plääninä oli pikkuhuili hotellilla ja sen jälkeen tutustuminen Dortmundin iltaan. Kaupungin keskuskatu oli aivan yhtä tyhjä kuin päivälläkin, mutta onneksi Markt-aukiolta löytyi viihtyisän näköinen pubi, joka toimikin meidän kotinamme seuraavat pari-kolme tuntia. Olut oli hyvää ja jutut ainakin omasta mielestämme vielä parempia. Kun illan suurimmat naurut sai aikaan yliherkkyys juoksumatolle sekä travel vagina, niin ei ole vaikea arvata, että kolmas päivä Saksassa oli jo pitkällä. Laskua jouduttiin tosin hetken aikaa odottelemaan, kun nuorta miestarjoilijaa vikitellyt ehkä 55-vuotias sakemanninainen ei päästänyt pyydystään mihinkään. No, mihinkäs meillä kiire olisi ollutkaan.

Seuraavana aamuna matka jatkui kohti Hampuria. Kaksi kuudesta reissussa rähjääntyneestä matkailijasta joutui palaamaan jo takaisin Suomeen, mutta mä ja kolme muuta muskettisoturia jäätiin vielä palloilemaan vuorokaudeksi Hampuriin. Reissun saldona oli kolme erilaista, mutta viihdyttävää futistapahtumaa, yliannostus kebabia ja olutta, hauskoja hetkiä kavereiden kanssa sekä kolme kiloa lisää painoa.

Nyt onkin aika elää hetken terveellisemmin, treenailla ja suunnitella seuraavaa reissua.

Jalkapalloromantiikalla,

Laamanaama